Z niinku zombie

Moi vaan kaikille!
En o pitkään aikaa kirjottelut tänne, mutta mulla on siihen syyni. Mun elämä on tällä hetkellä sellasta oravanpyörää, että en oikeen tiedä miten päin täällä pitäis olla. Mun elämästä on lähtenyt taas niin monta läheistä, että oon niin rikki miten yhden vuoden aikana voi lähteä niin monta rakasta ystävää jonnekkin tuntemattomaan, mutta miks mä en vaan vois päästä pois, noilla nuorilla olis ollut niin paljon annettavaa. Ilman teitä, päivät on täällä entistä tyhjempiä, tuutte oleen aina muistoissa, ja pian mäkin tuun teidän luo, ainakin toivottavasti. Mä oon vaan niin väsynyt tähän kaikkeen, en jaksa enään oon kun zombie. Tää kirjotus tulee todennäkösesti olemaan hyvin sekava, mutta mitä voi olettaa kun nukkuu miten sattuu, jos nukkuu ja sit taas nukkuu useita vuorokausia putkeen. Nyt tulee asia jota häpeen, mutta pakko tunnustaa - laihdutuksessa isoo takapakkia koska en oikeesti ole kyennyt nousemaan edes sängystä joinain päivinä. Kesän lopussa paino kävi 43 kg, olin oikeasti onnellinen, sit alko taas tää ihmisten menettäminen mitä en vaan jaksa. Hyi häpeän edes kertoa, paino tällä hetkellä 49kg-50kg, siinä se heittelee päivästä toiseen. En vaan ole tarpeeks vahva lähtemään tonne pakkaseen, en edes jaksaisi pukea niin paljon päälle että en jäätyis kuoliaaks. Viime viikonloppu oli taas niin ihmeellinen, meinasin hypätä parvekkeelta kahteen kertaan, toisaalta onneksi eräs ystäväni oli kanssani silloin ja sanoi että hyppää perään jos hyppään ja puhuttiin siinä sitten useita tunteja, että kaikilla meillä on nyt vaikeaa ku niin paljon ihmisiä lähtenyt, mutta se että jos nyt lähtee vielä joku kaveri porukasta parempaan paikkaan, on tän kaveri porukan loppu, siitä alkaa kierre että kaikki vaipuu pohjalle, ja kuollaan vuoronperään kaikki, kukaan meistä ei kestä enään yhtään menetystä, se on varma. Kesästä lähtien meidän kaveriporukka on käyttänyt erilaisissa määrin huumeita, pääasiassa piriä, essoja, mämmiä, savua, ja kaikkia ryynejä, satunnaisesti hitaita, itse en tykästynyt, nopeet vaan on mun juttu. Kesä meni kun menikin, kuolemia, yliannostuksia, oksennusta, muistikatkoksia, suonensisäistä käyttöä, välejen katkeamista, mun elämä alkoi oikeesti muistuttaa jo nistin elämää, 17-vuotias tyttö ja 6 viikkoa valvoen, syömättä, pelkkää piriä se oli anorektikon unelma, paino tippui kuin siivillä. Tämän kuuden viikon jälkeen kun ensimmäinen ystävä kuoli yliannostukseen olin muutaman päivän ilman piriä, pelkkää savua paino nousee-nousee-nousee ja nousee, mieliala laskee niin että mietin 4/5 hereillä oloajastani itseni tappamista, en kestänyt, itkin, huusin ja riehuin jos en saanut vetoja, miten yksi kemikaali voi pilata elämän, silloin tajusin että mun on pakko pystyä hallitsemaan jotain, aina ollut ja tulee aina olemaan.. Painoa en tällä hetkellä pysty hallitsemaan, lisään tänään blogiin kuvan itsestäni tällä hetkellä, kasvoja en halua näyttää, ja jos joku tunnistaa kuvasta, toivon että ilmoittaa siitä minulle mutta pitää suunsa kiinni muille. Ja kuva vain siksi että pystyn motivoimaan itseni taas kunnolla laihdutukseen, ilman piriä, houkutteleva vaihtoehto, mutta se on vieny tniin lyhyessä ajassa niin monta ystävää että yritän sanoa vain ei kiitos. Jos joku tänne asti on edes jaksanut lukea niin kiitos, teksti todennäköisesti on hyvin vaikeaselkoista, pahoitteluni siitä. Nyt menen takaisin peiton alle miettimään elämääni, tai no sen päättämistä. Mä olen palanut loppuun, seuraavaksi on mun aika-sitä mä toivon enemmän kun mitään.