Tunnelin päässä on valoa. Vai onko?

Heippa hei, tulipas nyt sit taas pysäytys vaihe elämään. Olo helpottunut ku päässyt puhumaan tuli M1 lähete.. eieiei, anorektinen tuleva nisti osastolla vaihteeks, päässä huutaa että nyt loppuu, loppuu kaikki. TAPA ITTES. Mut enkä tapa mä nousen täältä, mä nousen vaikka mikä olis ! Kauanhan taas riittää uskoa, uskoa siihen että mä oikeesti pärjään, että mäkin oon vaan ihminen? Mutta aina mulle vaan hoetaan että jos kerran tipahtaa pohjalle sieltä ei enään nousta, ja aina kun tipun se nouseminen on vaan vaikeampaa ja vaikeampaa, kaikki asiat tuntuuu niin raskailta. Tarvisin oikeesti jonkun juttu kaverin, kelle voisin puhua ihan kaikesta. Tällä planeetalla ei ole yhtään ihmistä mun lisäks joka tietäis kaiken mun tän hetkisestä elämästä, joka osais neuvoa mua tai tsempata. Toki te rakkaat lukijat tiedätte asioita mitä mun entiset ystävät ei tie, mutta haluisin sellasen jolle oikeesti voisin puhua...ýstävät? niin nekin oon johonkin kadottanut.. ja miks? koska mua ei hyväksytä nyt eikä tulla ikinä hyväksymään..

Tälläsen tunteen mä haluaisin vielä kokea, kun tässä jujun biisissä.


Nyt mä palan mun ruumiiseen alas,
elän parast aikaani, enkä halua mennäkkään takas.
Takas sinne mis ei ollukaan mitään,
sinne mis mun piti koko aja jostai kiinni pitää.
Ny mun ei tarvii, mä, mä olen vapaa
irti niist kahleist, jotka käänsi mun pääni mun napaan.
Mä en tarvii lihaksia, habaa.
Mä en tarvii enää niittei tai koksuu
tai jotai vitun jabaa.
Se on kaikki sitä samaa
ne iskee salaa ovelasti sielt takaa,
ja syö sun mielesi lamaa.
Mun mieli on nyt vakaa, eikä se toimi
enää ku vaa sil yhdel ainoalla tapaa.
Ja se tapa on suora, mut silti oikeel suunnal.
Eikä se tapa sun tunteit niinku huora.
Mut kipu pitää suoda,
pitää antaa haavojen vuotaa
ja sit vasta työntää ne pois luotaan.
Kaikki on saatava, se ei ollu sanat häävin,
mut en ylistäny huumeit, ymmärsitte väärin.
Fiilispohjalt sen käänsin,
en oo sellast meininkii mitä pipes nähny täällä päi läänii.
Mä vaan sanoin miten olin,
olin miten olin.
Mä olin miten olin, siis olin.
Se mikä olin joskus on enää jäänne,
mä haluun elää tällee
omistan tän mun elämälle.

Mä olen kohdannut mun demonit,
mä olen kohdannut mun eroni, se vei multa veroni.
Mun ei tarvii enää miettii, koska tiedän
mun ei tarvii enää pelkää, mun aika ei oo vielä.
Mun aika ei oo siellä missä muiden,
mut aika lepää siellä missä kuljetaan uiden.
Mun suu lepää yllä tuhansien suiden,
yllä tuhansien puiden, alla miljoonien kuiden.

Mä oon nyt tässä, mä elän
Mä oon jo tässä, elämässä
Mä oon nyt läsnä, mä elän
Mä oon jo tässä, tässä elämässä

SEKSIKÄSTÄKÖ?!

http://www.iltalehti.fi/nettitv/?31622735

Seksikkyyden voi ilmeisesti nähdä monella tapaa, itseäni tää muistuttaa vaan ja ainoastaan siitä että nyt ollaan taas pari päivää syömättä ja muistetaan treenata, tuplaan lenkkien pituuden ja teen kaksinkertaiset määrät lihaksia, että näyttäisin kesällä edes hivenen seksikkäämmältä !

Huomasin vasta että mun blogilla on 110 lukijaa, kiitos tosi paljon! <3 Ja pahoittelen etten o hirveen aktiivisesti tätä päivitellyt, tosiaan elämä potkinu liian lujaa, etten vaan ole kyennyt siihen.

Mä huomaan että kusetan nykyään jopa itteeni, siirrän asioita, kiellän ja peittelen, en hyväksy mitään. Oon eronnut lopullisesti mun poikaystävästä melkeen puolivuotta sitte, väitän kaikille että oon täysin tunteeton tai ainut tunne mitä tunnen on viha - JA PASKAT ! Mä rakastan sitä jätkää, sillonkun satun avaamaan suuni puhun hänestä, joka helvetin paikka ja asia muistuttaa mua jotenkin, en kestä.
KYLLÄ NYT MYÖNNÄN KAIKILLE JOPA ITSELLENI, OON VAAN RAKASTUNUT - JA TUNTEILLEHAN EI TUNNETUSTI VOI MITÄÄN? En uskalla edes nähdä kyseistä herraa, tekis liian kipeetä. Ja ehkä aika kultaa muistot, en tiedä, en usko, en tuu pääseen tästä vaan yli.
Tai no.. miten sen ottaa, kyllähän mä nyt yli pääsen, unohdan aina hetkellisesti, mutta kun voisinkin tehdä sen luonnollisesti, ilman amfetamiinia tai subutexia(subuxonea), pirin käyttö jääny aika vähälle, subu nousussa, 3-7 krt/vko, ei hyvä.. Kohta ollaan koukussa ja pahasti, toinen asia missä oon alkanut valehteleen.. "EN MÄ OLE KOUKUSSA"... vai oonkohan sittenkin? itken, huudan, raivoon, mietin 24/7 huumeita, en pärjää ilman, en kestä, kiukkuan, kärttyän.. en vaan pysty olemaan ilman. Toinen entinen piikkikammo - on nykyään piikkiKOUKKU, tarvin ne vedot, se tunne kun mäntä painuu pohjaan. RAKKAUS ! <3 Se tunne on samankaltainen, kun se että huomaan että olen saavuittanut jonkun tavoitepainon.. Sitä haluu aina vaan lisää ja lisää ja lisää. Mulla on niin hyvät suonet, että piikitys jäljet eivät näy kun max. 2 tuntia vetojen jälkeen, joten tämä on oma pieni salaisuuteni, ja kahden ystäväni.

Mä olen koko elämäni ollut sellanen et mä tarviin jonkun mikä tekee musta "heikon", säälittävän? Mä tarvin sen tunteen että mut huomataan, TÄMÄ ON VAIN MINUN MIELIPIDE. Mutta kaikki syömishäiriöiset ovat jossain määrin heikkoja, he kaipaavat hyväksyntää, joku on saatettu syrjäyttää kokonaan, toiseen taas heijastavat perheen ongelmat, mutta se on käytännössä aina sellanen avun huuto. Sama huumeiden kanssa, mä haluan apua, mutta mä en osaa pyytää sitä. Ihankun yrittäisin sanattomasti sanoa, hei mulla ei o kaikki hyvin, huomaatteko mua? ei, ja siltikään mua ei huomata, mä olen koukussa, kaloreiden laskemiseen, urheiluun, huumeisiin, tupakkaan, light-limsoihin, teehen, purkkaan, oksentamiseen. Mä olen koukussa niin moneen asiaan ettei niitä kannata edes luetella, mutta mitä mä noista mun "PAKKO-AINEISTA" oikeasti tarvitsen?

Ainiin tosiaan, vaihteeks taas yks ystävä mullan alle, tapettiin uutenavuotena, EN JAKSA ENÄÄN YHTÄÄN KUOLEMAA, seuraavaksi se on sitten oikeesti mun vuoro jos täältä joku lähtee, mutta ei enään yhtään läheistä ennen mua. Ei riitä enään kahden käden sormet laskemaan ihmisiä joita on lähtenyt vuoden sisään läheltä, en jaksa, en kestä, mä hajoan. NYT MÄ PURAN TÄN LIIKKUMALLA ja doupilla, mutta sängynpohjalle en enään vajoa. Sen lupaan.

Uusi vuosi - VANHAT kujeet, ilman kuolemia. KIITOS!

aivan, oon jättänyt vaa`an taka-alalle lomalla.. eilen 51 kiloa, oksennus.
TAVOITE: 47 KG 1.3.2012
nyt aloitetaan uudestaan, muttei liian kovilla tavoitteilla, ettei sitten jouduta taas pettymään. Mielummin huomaan että oon päässyt reilusti yli tavoitteeni. (vajaa kilo viikossa, pysyvämpääkin kun 5 kiloa viikossa tahti, enkä halua kiduttaa itseäni. Tosin pirikuuri houkuttelisi, parissa viikossa helposti 7-9 kiloon pois)Seuraavan tavoitteen täyttyessä, otan geelikynnet.

Z niinku zombie

Moi vaan kaikille!
En o pitkään aikaa kirjottelut tänne, mutta mulla on siihen syyni. Mun elämä on tällä hetkellä sellasta oravanpyörää, että en oikeen tiedä miten päin täällä pitäis olla. Mun elämästä on lähtenyt taas niin monta läheistä, että oon niin rikki miten yhden vuoden aikana voi lähteä niin monta rakasta ystävää jonnekkin tuntemattomaan, mutta miks mä en vaan vois päästä pois, noilla nuorilla olis ollut niin paljon annettavaa. Ilman teitä, päivät on täällä entistä tyhjempiä, tuutte oleen aina muistoissa, ja pian mäkin tuun teidän luo, ainakin toivottavasti. Mä oon vaan niin väsynyt tähän kaikkeen, en jaksa enään oon kun zombie. Tää kirjotus tulee todennäkösesti olemaan hyvin sekava, mutta mitä voi olettaa kun nukkuu miten sattuu, jos nukkuu ja sit taas nukkuu useita vuorokausia putkeen. Nyt tulee asia jota häpeen, mutta pakko tunnustaa - laihdutuksessa isoo takapakkia koska en oikeesti ole kyennyt nousemaan edes sängystä joinain päivinä. Kesän lopussa paino kävi 43 kg, olin oikeasti onnellinen, sit alko taas tää ihmisten menettäminen mitä en vaan jaksa. Hyi häpeän edes kertoa, paino tällä hetkellä 49kg-50kg, siinä se heittelee päivästä toiseen. En vaan ole tarpeeks vahva lähtemään tonne pakkaseen, en edes jaksaisi pukea niin paljon päälle että en jäätyis kuoliaaks. Viime viikonloppu oli taas niin ihmeellinen, meinasin hypätä parvekkeelta kahteen kertaan, toisaalta onneksi eräs ystäväni oli kanssani silloin ja sanoi että hyppää perään jos hyppään ja puhuttiin siinä sitten useita tunteja, että kaikilla meillä on nyt vaikeaa ku niin paljon ihmisiä lähtenyt, mutta se että jos nyt lähtee vielä joku kaveri porukasta parempaan paikkaan, on tän kaveri porukan loppu, siitä alkaa kierre että kaikki vaipuu pohjalle, ja kuollaan vuoronperään kaikki, kukaan meistä ei kestä enään yhtään menetystä, se on varma. Kesästä lähtien meidän kaveriporukka on käyttänyt erilaisissa määrin huumeita, pääasiassa piriä, essoja, mämmiä, savua, ja kaikkia ryynejä, satunnaisesti hitaita, itse en tykästynyt, nopeet vaan on mun juttu. Kesä meni kun menikin, kuolemia, yliannostuksia, oksennusta, muistikatkoksia, suonensisäistä käyttöä, välejen katkeamista, mun elämä alkoi oikeesti muistuttaa jo nistin elämää, 17-vuotias tyttö ja 6 viikkoa valvoen, syömättä, pelkkää piriä se oli anorektikon unelma, paino tippui kuin siivillä. Tämän kuuden viikon jälkeen kun ensimmäinen ystävä kuoli yliannostukseen olin muutaman päivän ilman piriä, pelkkää savua paino nousee-nousee-nousee ja nousee, mieliala laskee niin että mietin 4/5 hereillä oloajastani itseni tappamista, en kestänyt, itkin, huusin ja riehuin jos en saanut vetoja, miten yksi kemikaali voi pilata elämän, silloin tajusin että mun on pakko pystyä hallitsemaan jotain, aina ollut ja tulee aina olemaan.. Painoa en tällä hetkellä pysty hallitsemaan, lisään tänään blogiin kuvan itsestäni tällä hetkellä, kasvoja en halua näyttää, ja jos joku tunnistaa kuvasta, toivon että ilmoittaa siitä minulle mutta pitää suunsa kiinni muille. Ja kuva vain siksi että pystyn motivoimaan itseni taas kunnolla laihdutukseen, ilman piriä, houkutteleva vaihtoehto, mutta se on vieny tniin lyhyessä ajassa niin monta ystävää että yritän sanoa vain ei kiitos. Jos joku tänne asti on edes jaksanut lukea niin kiitos, teksti todennäköisesti on hyvin vaikeaselkoista, pahoitteluni siitä. Nyt menen takaisin peiton alle miettimään elämääni, tai no sen päättämistä. Mä olen palanut loppuun, seuraavaksi on mun aika-sitä mä toivon enemmän kun mitään.

Kyllä mä elän.. Fyysisesti, henkisesti mä oon kuollut. Kirjotan sit kunnolla kun siihen kykenen.

Elämä kusee linssiin mut se ei haittaa mua, tästä ei voi olla enään suuntakun ylös päin tai hautaan. Mun tekin aina vaan mieli antaa anoreksian viedä mukanaan, mut mä ajattelen isää, äitiä, ystäviä ja niiden tuskaa. Mä olen kerran katsonut vierestä kun he kärsivät. Enään uudestaan en sitä haluais tehdä, mutta mä en pysty elämään ns. normaalia elämää. Kalorilaskuri tikittää päässä yötä päivää, aterioiden ajat ja suunnittelu, liikunnan määrä, ne vaan pyörii mun päässä enkä saa sitä loppumaan.

Blogin ulkoasu on aika keskeneräinen, yritin tehdä siitä vähän valoisamman kun oli niin synkkä, mutta kuvas mun elämää paljon enemmän.

Mä oon niin väsynyt oikeesti etten jaksa enään ees päivittää tätä, oon melkeen ajatellut sitä psykiatristaosastoa vapaaehtosesti, mietin niin usein itteni tappamista nykyään. Pienikin vastoinkäyminen niin jo mä oon valmis luovuttamaan. Musta vaan alkaa tuntua että koko mun elämä on vastoinkäyminen, mä haluisin muuttaa kauas täältä, jonnekki mistä en tuntis ketään, jossa kukaan ei tietäis musta mitään ja voisin alottaa ihan alusta. Se vaan taitaa olla aika mahdotonta.

you really are my ecstasy

Voi kun riittäiskin vaan toi miekkonen mut ekstaasiks, näin ei kuitenkaan ole. Mun päivät menee nykyää paukuissa ja syömättä, mikä on sinänsä aika hassua, koska muut mässäilee hirveesti paukuissa, mulla katoaa ruokahalu. Se voi ehkä johtua siitä, että ahdistus hirveästi nähdessäni itseni peilistä jos olen paukuissa, olen ISO.
En koskaan ajatellut, että alkaisin polttelemaan, mutta tässä sitä ollaan. Alkoholi on jäänyt aika reilusti taka-alalle, vklp saattaa mennä vahvempiakin aineita kun vaan kannabista ym. thc:tä, e:etä kokeilin paskanjakson aikana, ja tykästyin. Nyt himottais kokeilla vauhtia, sen lisäks että olo on kuulemma taivaallinen, pystyy liikkumaan vaik kuinka, ruokahalu katoaa olemattomiin, tekis hyvää mulle.
Pääsisin pitkästä aikaa pois näistä mun ihroista.

Tällai pikapostaus vaan, ettei kukaan luule että oon kuollut. Huomenna tuun kirjottaan pitkästä aikaa kuulumisia kunnolla.

Ja hetken mäkin sain olla onnellinen

Tosiaan kuten viimeks kirjotellessani jo kerroin, mun elämässä ei ollu mikään hyvin sillä hetkellä. Se johti niin pahaan alamäkeen, etten edes o uskaltanut käydä päivittämässä täällä, vaikka tää onkin tietynlainen tuki ja turva mulle.

Mä varotan, nyt tulee aika karua tekstiä joten en suosittele heikkohermoisimpia lukemaan.
Mä luulin että pääsisin kaikesta yli ajan kanssa, vaikka aikaa ei o kulunut vielä paljon, oon tajunnut että ei ees aika auta näihin arpiin, ja että mun olis vaan parempi päästä Lauran luo tonne jonnekkin tuntemattomaan. Niinpä siis kahteen kuukauteen on mahtunut neljä itsemurha yritystä, 15 päivää täysin ilman ruokaa, toiset 15 päivää humalassa ja huumekokeiluja, matkustamista ympäri suomea ja ruotsia.
Kaikki alkoi alusta, nukuin päivät ja nukuin yöt, en jaksanut tehdä mitään. Olin niin väsynyt henkisesti etten oikeasti enään jaksanut mitään. Pelkästään vessaan liikkuminen tuntui liian raskaalta. Mä makasin sängyssä kuin kuollut, ja radiossa alkoi soimaan biisi "miksi kaikki kaunis katoaa", havahduin ja aloin itkeä, itkin hysteerisesti varmaan kaksi tuntia ja tärisin. Muistin että mulla on laatikossa Panacodeja 100 kpl, hain kolme litraa light jaffaa jääkaapista ja aloin popsia nappeja. Pelotti, olo oli sekava, en tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Seurauksena nukuin kolmevuorokautta putkeen. Olo ei kuitenkaan ollut yhtään levännyt. Oli pakko saada pää sekaisin kun heräsin, en vain kestänyt enään. Yritin ostaa pimeästi viinaa, sillä keskellä yötä alkoholia ei oikein mistään saa. Kenelläkään ei ollut, mutta entinen poikaystäväni hommasi minulle ekstaasia. Hetkellinen hyvä olo. Herään aamulla, ei toivoakaan että pystyisin olemaan selvänä, siitä alkoi kymmenen päivän putki humalassa, ei muistikuvia koko reissulta, välit muutamaan parhaaseen ystävään poikki. Kierre jatkuu -> lapsuuden ystävä taivaaseen, parhaat ystävät hylkäävät = ei syytä elää. Käyn mummulla ja löydän hänen lääkekaapistaan verenpaine lääkkeitä, 150 kpl naamaan ja nukkumaan, itkettää, pelottaa. Ei haittaa, eihän mulla ole täällä mitään menetettävää enään. Mun keho puutuu, enkä tiedä että selviänkö mä enään, todellakin toivoin etten selviäisi. Iskee järkyttävä vessahätä, yritän kävellä vessaan mun jalat ei kanna, itken ja soitan keskellä yötä mun veljelle joka asuu toisella paikkakunnalla, ja kerron mitä oon tehnyt. Hän huolestuu ja sanoo että soittaa ambulanssin, en suostunut kertomaan olinpaikkaani joten siihen se jäikin, lupasin että jos selviän, en yritä samaa enään ikinä. Valehtelin, olen valehtelija. Aamulla herään tokkurassa ja mun keho on vieläkin puutunut, sydän pamppailee vähän niin ja näin, mä pelkään. En voi mennä kotiin, en voi olla lähellä kotia, liikaa pahaa ympärillä joka puolella, haluan vain pois. Vaihdan maisemaa, suljen puhelimen ja olen seuraavan viikon täysin syömättä ja poltan kannabista. Koko viikon mun päässä kaikui sanat "kuolla, huora ja läski". Oonko mä tulossa hulluksi, enmä mitään ääniä kuule, yritin uskotella itselleni. Päivät kuluu ja on pakko mennä käymään kotona, syön omenan ja lähden taas. Käyn hyvästelemässä erään lapsuuden ystäväni, jonka jälkeen suuntaan apteekkiin 100 kappaleen paketti 800 buranaa, ainut mitä enään kipulääke resepteilläni sain. Tästä seurasi vain myrkytystila, hourimista ja sappinesteen ulos. Ei muistikuvia. Olin vain itkenyt lattialla huuutaen isää ja äitiä. Palaan taas kotiin, neljä päivää sängyn pohjalla, ilman ruokaa ilman mitään. Vain musiikki taustalla, mä itken, enkä voi lopettaa sitä. Mä en jaksa enään, havahdun neljäntenä päivänä, että taas on vierähtänyt melkein viikko tekemättä mitään puhelin on soinut miljoona kertaa ja huolestuneita viestejä jopa "ystäviltä", jotka aiemmin pistivät välit poikki, en jaksa ja alan etsiä viinaa, löydänkin ja juon taas niin että on taas yksi viikko kulunut, ilman että muistaisin mitään. Havahdun siihen, kuinka paska mun elämä oikeesti on nykyään. Ei tälleen kuulu elää kenenkään, kaahin kaikki lääkkeet joissa on kolmiopurkissa laukkuuni lähden ja alan itkeä, tärisen ja avaan kaljan. Kaljaa-lääkkeitä-kaljaa-lääkkeitä jne. pian huomaan kuinka mun sydän harventaa lyöntejään, mua alkaa väsyttää enkä pysty tekemään mitään, nytkö se tapahtuu, loppuuko tää paska viimeinkin? Mä muistan kuinka lumihanki tuntui pehmeältä, tuntui kuin olisin vain uponnut ja uponnut, mutta olo oli kuitenkin kevyt. Mä olen unessa, elänkö mä enään? Olenko mä kuollut? Mun pää on täynnä ajatuksia, taustalla kuuluu itkua, se kuullostaa isältäni, tämähän on vain unta ajattelen, isä itkee, se ei lopu. Taas kerran alan havahtua, tällä kertaa paikka ei ole tuttu, mun raajat painaa niin paljon ettei ole ennen painanut, mun kädessä on tippaletku ja sormessa joku juttu mikä ilmoittaa monitoriin kaikkea mahdollista sykkeestä yms. en oikeen ymmärtänyt sitä. Isä itkee vuoteen vierellä, saan silmäni auki, mutten kykene puhumaan, katson hetken itkevää isääni ja vaivun takaisin uneen. En tiedä kauan aikaa kului, mutta havahdun uudelleen, tuntui kuin olisin kelannut elokuvan aina uudelleen ja uudelleen, en pysty puhumaan ja vaivun vain uneen. Jossain vaiheessa kuitenkin pystyn sanomaan "ISÄ", isä tarttuu minua kädestä ja purskahtaa itkuun, hän yritti mongertaa jotain suustaan, mutten pystynyt ymmärtämään mitä. Se paikka jossa olin isäni kanssa, ei ollut taivas vaan sairaala. Valkoiset hahmot ei ollut enkeleitä, vaan lääkäreitä. Viikkoa myöhemmin kykenen jo puhumaan, mutten muista tapahtunutta, valehtelen lääkäreille etten ole ottanut mitään vaan uskon että minut on yritetty myrkyttää, en halua pakkohoitoon. En halua, ei,ei! Lääkäri keskustelee isäni kanssa ja pääsen kotiin, juteltuani ensin psykiatrin kanssa. Minut laitetaan jonoon nuortenpsykiatrsille, ensimmäinen kerta kun jonotan muuten kuin sh:n takia. Olo alkaa helpottaa, kun saan juteltua ihmiselle joka ei tunne eikä tiedä minusta mitään. Saan kerrottua kaiken, Lauran tappo, ero ja ystävien hylkääminen. Kerrankin tunnen että minulla on vielä syytä yrittää.

Vaikka tapahtumasta on vain vajaa kuukausi, olo on paljon kevyempi. MYÖS fyysisesti, paino alimmillaan 43 kg <3 Yritän unohtaa kaiken paskan ja jatkaa elämää, mulla on tällähetkellä uus poika kuvioissa, joka on saanut mut jatkaan eteenpäin ja se yllättää mut aina tosi positiivisesti olemalla niin ihana, jaksamalla tsempata ja pelkästään olemalla läsnä. Mun ja isän välit on parantunut huomattavasti, tehdään paljon kaikkea kivaa yhdessä ja jutellaan asioista. Oon huomannut että puhuminen helpottaa paljon enemmän, kuin se että sulkeutuu omaan kuoreensa.

Muistakaa, kukaan teistä ei ole yksin ! <3

Nyt alkaa ilmatkin paraneen joten lenkkeily maistuu taas, tavoite on että päästäisiin takaisin tonne 43 kiloon, kun isi on nyt taas syöttänyt mua, huomas rajun laihtumisen ja uhkaili osastolla. Nyt siis paino tosiaan siinä n. 46 kg

Toivottavasti joku jaksoi lukea loppuun asti, oli kyllä tosi epäselvää ja pitkäveteistä tekstiä, pahoittelen sitä, mutta mun aivot ei toimi vieläkään ihan kunnolla.

Pahoittelen etten oo taas päivittäny vähään aikaa.. Mä en muista koska mun elämä olis mennyt näin vituilleen.. Ensin eroon poikaystävästäni, pari päivää myöhemmin kuulen että mun lapsuudenystävä on tapettu.. Hajoon, syön->oksennan->syön->oksennan, mitä täällä tapahtuu eihän mun pitänyt enään ikinä oksentaa.. Hajoon lisää syön ja oksennan, mutta oon niin väsynyt henkisesti että se muuttuu fyysiseksi, enkä pysty nousemaan sängystä. Ei toivoakaan että saisin itseni kouluun, saatika liikkumaan. Ahdistaa, musta tulee lihava mutten voi sille mitään, toivon vaan että voisin kuolla en halua elää tällaisena.

Alan tajuta asioita mutta kierre ei lopu, syön ja oksennan, olen niin heikko etten pysty hallitsemaan syömistäni, en halua puhua kenellekkään. Taas oksennan, kaksi viikkoa ja olen oksentanut kaiken mitä syön, kurkku alkaa huutamaan hoosiannaa miks mä tein sen taas? Luulin jo päässeeni oksentamisesta eroon, mutta ei sielä se piru vieläkin on.

Vaa`alle en uskalla mennä, toisaalta tämä tuli "hyvään saumaan", sillä mulla on terveystarkastus koululla ja pari lisäkiloa on hyvä punnituksessa ettei lääkäri tajuais mun olevan samassa jamassa kuin ennen. Jos mut nyt pistettäis osastolle hajoisin totaalisesti.

Mä oon vaan niin väsynyt, enään ei maistu edes ruoka, kaks helvetillistä viikkoa mä olen vaan mättänyt ja oksentanut, kuvotan itseäni. Alan tajuta tapahtunutta, mulla on yksi enkeli lisää taivaassa odottamassa. Mutta miksi jo nyt? Ei 17-vuotias kuulu taivaaseen. Mulla on yksi syy enemmän laihduttaa, että Laura voi nähdä mut kauniina täällä maan päällä, että musta tulisi yhtä kaunis kuin mitä hän oli.

Ainiin ja mä olen alkanut taas käyttämään alkoholia runsaalla kädellä hukuttaakseni ongelmani, välillä toivon että voisin kuolla. Mulla ei ole täällä enään kohta mitään minkä takia elää. Mua on loukattu niin pahasti, että mua ei jaksa kiinnostaa enään mikään. Kaiken tämän lisäks "parasystäväni", yrittää vietellä mun entistä jätkää. Hei haloo, meillä oli sopimus että toistemme eksiin ei kosketa. Olis pitänyt arvata että oot samanlainen kaks naamanen paska.

!!

Nyt on taas pari päivää kulunut viime postauksesta, mun oli pakko saada aikaa vaan itselleni. Ajatella asioita, yrittä unohtaa vaan kaikki paska. Ei onnistu, oon onnellinen vaan laihana. Mun poikaystävä jäi kiinni pettämisestä, en riitä sille. Olenko liian lihava? Kyllä! Sanotaan nyt vaikka Mikko, sanoo että olen juuri sopiva ja puhuu kaikkea, mutta teot ovat aivan eritasolla.. No mutta jos jotain hyvää tästä sopasta pitää etsiä, niin aamupaino oli 48.9 kg, 49 alitettu pitkästä aikaa!

Kerron tässä nyt muutamat päivät samalla kertaa:
La syömisten osalta aivan vituiks, en edes kehtaa kertoa, kalorit n. 1500 hyi mikä sika!! (suurin osa kaloreista tuli alkoholista)
No mutta sunnuntai olikin jo parempi, pelkkää vettä ja tupakkaa, en pistäny mitään kiinteää kurkustani alas eli NOLLA KALORIA <3
Maanantai meni iltaan asti hyvin, kunnes tuli repsahdus suklaata ja jäätelöä n. 700 kaloria.
Eilinen samaa rataa, aamulla palasuklaata, lähden asemalle eksyn kauppaan, ostan pätkiksen.. Mielessä pyörii ajatus kuinka se kaikki paska kerääntyy muhun, ei haittaa juoksen asemalle. Mua oksettaa, oksettaa, en pysty olla oksentamatta, onneks juna tulee en oksenna. Kerrankin pidän karkit sisällä, en pilaa enään hampaitani.

Illalla vatsa huutaa ruokaa, en anna vaan lähden treeneihin, ensin portaisiin juoksemaan, sitten lihaksia, lisää lihaksia ja taas juoksemaan, pian huomaankin että kolme tuntia on jo mennyt, siirryn pukkariin näen itseni peilistä, tekee mieli itkeä kun takana on monia kauunita ja laihoja tyttöjä, mutta siinä peilin edessä on joku jättiläinen ketä kaikki katsovat paheksuen, läski, lihava, oksettava.. Äiti odottaa mua pihalla treenien jälkeen, mennään samaa matkaa kotiin ja se alkaa tuputtamaan mulle ruokaa, mun on pakko syödä, vihaan itteäni. SIKA ! Mun piti olla laiha ja kaunis kesällä, ei mikään tuhatkilonen norsu.

Ja heti kun luulin, että voisin onnistua. En mä ikinä opi. Okei mä tunnustan oon hirvee sika, alotin tänään päivän hyvin aamupalaks light colaa ja tupakkaa, lumisateeseen rämpimään ja suunnaksi koulu.. Minuutit kulu niin hitaasti, mun vatsa kurni, se piti aivan järkyttävää meteliä eikä lopettanut millään. Meen koulussa ruokailuun, sielä on kirjolohikiusausta, levitän sitä lautaselleni että se näyttäisi täydemmältä, ruokatiskin ohi ja hakemaan vettä.. Meen istumaan ja alotan ruokailun, lasi kylmää vettä kurkusta alas, että mä voin huijata mun mahaani. Sitten ruokaa, en pysty laittaa suuhuni kun pari puolikasta perunasiivua, oksettaa musta tulee lihava, ei tietoakaan kaloreista mitä se paska sisältää.. Juon toisen lasin vettä, ja ilmoitan ystävälleni että olen valmis, kaadan lautasella olevat ruuat biojätteeseen ja kiitän, keittäjä kattoo mua tosi vihasesti. Yritän olla hymyilemättä, mutta mä onnistuin skippaamaan ruuan melkeen kokonaan, vain pari kaloria. Kun koululoppuu, lähden kotiin, mua itkettää mulla on heikko ja voimaton olo, enkä voi lähteä kävellen kotiin tuupertuisin matkalla. Kotona jatkuu aamuinen linja light colaa ja tupakkaa, vanhemmat ei kotona voin sanoa että olen syönyt. Äiti tulee kotiin, se alkaa tekemään ruokaa, mä yritän vältellä sitä niin pitkään kun mahdollista. Sitten se kuuluu, äiti huutaa että ruoka on valmista ja pitäisi mennä syömään. Mua oksettaa ajatuskin että ne haluaa musta sian, miksi ne ei halua että olen kaunis ja hento?! Aloitan syömisen, täytän lautasen salaatilla että se näyttäisi täydeltä, mutta äiti tuputtaa ruokaa.. Olen possu, söin tänään lämpimän aterian ja vielä kuuden jälkeen. Rikoin kahta säännöistäni. Voi kunpa olisin voinut jättää sen vain siihen lämpimäänruokaan, mutta ei jatkan syömistä otan rivin suklaata ja muroja, oksettaa, oksettaa mun on pakko mennä oksentamaan.. Ei mä en voi, mä lopetin oksentamisen aikaa sitten.. Mutta sitten se tulee, juon puolipulloa light colaa ja lämmintä vettä, menen suihkuun ja tyhjennän vatsani. Olo helpottuu kunnes huomaan suihkusta lähtiessäni että koko vessa on oksennuksessa, miten mä peitän tän ettei äiti huomaa, mä en tiedä mitä mä sanoisin jos se sais mut taas kiinni oksentamisesta. Mä petin tänään kaikki, itseni ja vanhempani (onneksi he eivät tiedä !) Mun on turha luvata että paastoaisin huomisen, huomenna on perjantai ja mun parhaalla ystävällä on synttärit, light siideriä mutta silti, ei nekään mitään syömishäiriöisen unelmia ole, onneksi mulla tulee makeista todella nopee pahaolo joten oksennan huomenna kaiken mitä suuhuni pistän.. Ainiin sain tänään "laihdutuskaverin", eli joulukilot pois. Tää tyttö ei tiedä mun sh taustasta, mutta ei se haittaa. On joku joka pistää mut liikkumaan ja estää mua pistämästä mitään paskaa suuhuni ! Ja toinen positiivinen asia, sain tänään toisen thinspaajan. Alkukesästä lähden lämpimään, pitää olla bikinikunnossa.. Ainiin ja jos joku toinen syömishäiriöinen haluis jakaa "kokemuksiaan",niin mulle voi pistää meiliosotetta tulemaan, olis kiva jutella sellasten ihmisten kanssa jotka ymmärtää.. :)