torstai 14. huhtikuuta 2011

Ja hetken mäkin sain olla onnellinen


Tosiaan kuten viimeks kirjotellessani jo kerroin, mun elämässä ei ollu mikään hyvin sillä hetkellä. Se johti niin pahaan alamäkeen, etten edes o uskaltanut käydä päivittämässä täällä, vaikka tää onkin tietynlainen tuki ja turva mulle.

Mä varotan, nyt tulee aika karua tekstiä joten en suosittele heikkohermoisimpia lukemaan.
Mä luulin että pääsisin kaikesta yli ajan kanssa, vaikka aikaa ei o kulunut vielä paljon, oon tajunnut että ei ees aika auta näihin arpiin, ja että mun olis vaan parempi päästä Lauran luo tonne jonnekkin tuntemattomaan. Niinpä siis kahteen kuukauteen on mahtunut neljä itsemurha yritystä, 15 päivää täysin ilman ruokaa, toiset 15 päivää humalassa ja huumekokeiluja, matkustamista ympäri suomea ja ruotsia.
Kaikki alkoi alusta, nukuin päivät ja nukuin yöt, en jaksanut tehdä mitään. Olin niin väsynyt henkisesti etten oikeasti enään jaksanut mitään. Pelkästään vessaan liikkuminen tuntui liian raskaalta. Mä makasin sängyssä kuin kuollut, ja radiossa alkoi soimaan biisi "miksi kaikki kaunis katoaa", havahduin ja aloin itkeä, itkin hysteerisesti varmaan kaksi tuntia ja tärisin. Muistin että mulla on laatikossa Panacodeja 100 kpl, hain kolme litraa light jaffaa jääkaapista ja aloin popsia nappeja. Pelotti, olo oli sekava, en tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Seurauksena nukuin kolmevuorokautta putkeen. Olo ei kuitenkaan ollut yhtään levännyt. Oli pakko saada pää sekaisin kun heräsin, en vain kestänyt enään. Yritin ostaa pimeästi viinaa, sillä keskellä yötä alkoholia ei oikein mistään saa. Kenelläkään ei ollut, mutta entinen poikaystäväni hommasi minulle ekstaasia. Hetkellinen hyvä olo. Herään aamulla, ei toivoakaan että pystyisin olemaan selvänä, siitä alkoi kymmenen päivän putki humalassa, ei muistikuvia koko reissulta, välit muutamaan parhaaseen ystävään poikki. Kierre jatkuu -> lapsuuden ystävä taivaaseen, parhaat ystävät hylkäävät = ei syytä elää. Käyn mummulla ja löydän hänen lääkekaapistaan verenpaine lääkkeitä, 150 kpl naamaan ja nukkumaan, itkettää, pelottaa. Ei haittaa, eihän mulla ole täällä mitään menetettävää enään. Mun keho puutuu, enkä tiedä että selviänkö mä enään, todellakin toivoin etten selviäisi. Iskee järkyttävä vessahätä, yritän kävellä vessaan mun jalat ei kanna, itken ja soitan keskellä yötä mun veljelle joka asuu toisella paikkakunnalla, ja kerron mitä oon tehnyt. Hän huolestuu ja sanoo että soittaa ambulanssin, en suostunut kertomaan olinpaikkaani joten siihen se jäikin, lupasin että jos selviän, en yritä samaa enään ikinä. Valehtelin, olen valehtelija. Aamulla herään tokkurassa ja mun keho on vieläkin puutunut, sydän pamppailee vähän niin ja näin, mä pelkään. En voi mennä kotiin, en voi olla lähellä kotia, liikaa pahaa ympärillä joka puolella, haluan vain pois. Vaihdan maisemaa, suljen puhelimen ja olen seuraavan viikon täysin syömättä ja poltan kannabista. Koko viikon mun päässä kaikui sanat "kuolla, huora ja läski". Oonko mä tulossa hulluksi, enmä mitään ääniä kuule, yritin uskotella itselleni. Päivät kuluu ja on pakko mennä käymään kotona, syön omenan ja lähden taas. Käyn hyvästelemässä erään lapsuuden ystäväni, jonka jälkeen suuntaan apteekkiin 100 kappaleen paketti 800 buranaa, ainut mitä enään kipulääke resepteilläni sain. Tästä seurasi vain myrkytystila, hourimista ja sappinesteen ulos. Ei muistikuvia. Olin vain itkenyt lattialla huuutaen isää ja äitiä. Palaan taas kotiin, neljä päivää sängyn pohjalla, ilman ruokaa ilman mitään. Vain musiikki taustalla, mä itken, enkä voi lopettaa sitä. Mä en jaksa enään, havahdun neljäntenä päivänä, että taas on vierähtänyt melkein viikko tekemättä mitään puhelin on soinut miljoona kertaa ja huolestuneita viestejä jopa "ystäviltä", jotka aiemmin pistivät välit poikki, en jaksa ja alan etsiä viinaa, löydänkin ja juon taas niin että on taas yksi viikko kulunut, ilman että muistaisin mitään. Havahdun siihen, kuinka paska mun elämä oikeesti on nykyään. Ei tälleen kuulu elää kenenkään, kaahin kaikki lääkkeet joissa on kolmiopurkissa laukkuuni lähden ja alan itkeä, tärisen ja avaan kaljan. Kaljaa-lääkkeitä-kaljaa-lääkkeitä jne. pian huomaan kuinka mun sydän harventaa lyöntejään, mua alkaa väsyttää enkä pysty tekemään mitään, nytkö se tapahtuu, loppuuko tää paska viimeinkin? Mä muistan kuinka lumihanki tuntui pehmeältä, tuntui kuin olisin vain uponnut ja uponnut, mutta olo oli kuitenkin kevyt. Mä olen unessa, elänkö mä enään? Olenko mä kuollut? Mun pää on täynnä ajatuksia, taustalla kuuluu itkua, se kuullostaa isältäni, tämähän on vain unta ajattelen, isä itkee, se ei lopu. Taas kerran alan havahtua, tällä kertaa paikka ei ole tuttu, mun raajat painaa niin paljon ettei ole ennen painanut, mun kädessä on tippaletku ja sormessa joku juttu mikä ilmoittaa monitoriin kaikkea mahdollista sykkeestä yms. en oikeen ymmärtänyt sitä. Isä itkee vuoteen vierellä, saan silmäni auki, mutten kykene puhumaan, katson hetken itkevää isääni ja vaivun takaisin uneen. En tiedä kauan aikaa kului, mutta havahdun uudelleen, tuntui kuin olisin kelannut elokuvan aina uudelleen ja uudelleen, en pysty puhumaan ja vaivun vain uneen. Jossain vaiheessa kuitenkin pystyn sanomaan "ISÄ", isä tarttuu minua kädestä ja purskahtaa itkuun, hän yritti mongertaa jotain suustaan, mutten pystynyt ymmärtämään mitä. Se paikka jossa olin isäni kanssa, ei ollut taivas vaan sairaala. Valkoiset hahmot ei ollut enkeleitä, vaan lääkäreitä. Viikkoa myöhemmin kykenen jo puhumaan, mutten muista tapahtunutta, valehtelen lääkäreille etten ole ottanut mitään vaan uskon että minut on yritetty myrkyttää, en halua pakkohoitoon. En halua, ei,ei! Lääkäri keskustelee isäni kanssa ja pääsen kotiin, juteltuani ensin psykiatrin kanssa. Minut laitetaan jonoon nuortenpsykiatrsille, ensimmäinen kerta kun jonotan muuten kuin sh:n takia. Olo alkaa helpottaa, kun saan juteltua ihmiselle joka ei tunne eikä tiedä minusta mitään. Saan kerrottua kaiken, Lauran tappo, ero ja ystävien hylkääminen. Kerrankin tunnen että minulla on vielä syytä yrittää.

Vaikka tapahtumasta on vain vajaa kuukausi, olo on paljon kevyempi. MYÖS fyysisesti, paino alimmillaan 43 kg <3 Yritän unohtaa kaiken paskan ja jatkaa elämää, mulla on tällähetkellä uus poika kuvioissa, joka on saanut mut jatkaan eteenpäin ja se yllättää mut aina tosi positiivisesti olemalla niin ihana, jaksamalla tsempata ja pelkästään olemalla läsnä. Mun ja isän välit on parantunut huomattavasti, tehdään paljon kaikkea kivaa yhdessä ja jutellaan asioista. Oon huomannut että puhuminen helpottaa paljon enemmän, kuin se että sulkeutuu omaan kuoreensa.

Muistakaa, kukaan teistä ei ole yksin ! <3

Nyt alkaa ilmatkin paraneen joten lenkkeily maistuu taas, tavoite on että päästäisiin takaisin tonne 43 kiloon, kun isi on nyt taas syöttänyt mua, huomas rajun laihtumisen ja uhkaili osastolla. Nyt siis paino tosiaan siinä n. 46 kg

Toivottavasti joku jaksoi lukea loppuun asti, oli kyllä tosi epäselvää ja pitkäveteistä tekstiä, pahoittelen sitä, mutta mun aivot ei toimi vieläkään ihan kunnolla.

8 kommenttia:

  1. Voi... Olen sanaton... Paljon voimia sinulle ;---; liityin lukijaksi ♥ voimahali♥

    VastaaPoista
  2. voi luoja, olet käynyt läpi niin paljon. aivan liikaa.

    halauksia ja voimia sinulle ♥

    VastaaPoista
  3. voii luoja! ONNEKS OOT tääl<3 et sa lähteä rakas. Jaksamisia!!!!!!

    VastaaPoista
  4. Voi ei, oot joutunu kokeen todella vaikeita aikoja ! Jaksamisia ja voimia tosi paljon ! Liityin muuten lukijaksi, todella ihana blogi sulla ! :)

    VastaaPoista
  5. Kyynel tuli ihan :( AI kamala! Voimia todellakin! :( <3 *hug!*

    VastaaPoista
  6. Eikä D: aloin itkee. Voimia todellakin sulle <3 Itsemurha ei auta mitään, vaikka siltä se saattais tuntuakki.

    VastaaPoista